Päästiinhän me tunturimaisemiin reppuja tuulettamaan :) Alunperin piti lähteä yksinvaellukselle, mutta sainkin toverin ja koirat vielä koirakaverin. Oli oikein hieno keskikesän vaellus Saariselällä - UKK-puiston erämaaosan tuntureilla.

Alkuun oli aika koleaa, kuten edellisen kuvan piposta voi päätellä, mutta sitten ilmat lämpenivät päivä päivältä. Myös sääsket ja mäkäräiset lisääntyivät samaa tahtia, ja kahtena viimeisenä päivänä niitä alkokini olla jo ihan liikaa ainakin koirien kannalta. Viikon ajan saatiin nauttia ihanista tunturipuroista ja kuruista sekä Itä-Lapin korkeimpien tuntureiden hulppeista maisemista. 

Viikonlopuksi siirryttiin Länsi-Lapin puolelle, kirkkaan tunturijärven rannalle tulistelemaan ystäväporukan kanssa. Kyllä kelpasi seurustella parina yöttämänä yönä hiekkarannalla :) Kelit suosi ja uimassakin käytiin.

Paluumatkalla etelään yövyin Rokualla. Eilen tutustuttiin Rokuan kansallispuiston ja virkistysmetsän maisemaan. Kuljin koiruuksien kanssa varmaan lähes 15 km helpoilla hiekkapoluilla harjumaisemissa, jäkälämetsiköiden keskellä.

Jotta sellaisia juhannus- ja retkiterveisiä! Nyt sitten heinäkuisiin heilumisiin... =)

Hirmuinen hässäkkä ja pähkäily takana. Oma rinkka ja koiruuksien punaiset reput pakattu. Auto täytetty ja ajourakka edessä. Jos Luoja suo, niin vietän juhannusta Inarin kieppeillä. Tuntureilla =)

Kun tarkkaan katsoo, niin taustalla näkyy myös juhannuskukkasia (unkarinsyreenin kukintoja).

Hyvää, hauskaa ja turvallista juhannusta!

Elämä on kummallista. Joinakin hetkinä se on aivan yksinkertaista ja helppoa, kuten minulla viikonloppuna. Sitten taas kaikki tuntuu niin hankalalta ja monimutkaiselta, kuten nyt alkuviikosta.

Viikonloppuna rentouduin täydellisesti, vaikken erityisesti rentoutumisen tarpeessa kokenut olleenikaan. Varmaan sen sai aikaan Laituri =) jolla vietin pikkujuhannusta lauantai-iltana. Oikein tunsin mielessäni keskikesän juhlaa. Käki kuului vielä kukkuvan ja kuikkakin huuteli pari kertaa iltani iloksi.

Juhlalta tuntui jopa vesilintujen jätösten harjaaminen laiturilta sekä veneen peseminen, joka kuuluu saariohjelmistoon lähes joka käynnillä. Nimittäin sadevesi tekee aina mantereella odottavaan veneeseen limaisen kalvon, joka taas tekee venhoni vaarallisen liukkaaksi.

Ilta oli ihanan lämmin ja oli autuaallista käydä kahlailemassa koirien kanssa. Sen jälkeen maistui laituripizza ja -valkoviini (uniikissa 0,50 €:n kirpparilasissa) paljon paremmalta. Ainoa illan häiriötekijä oli edestakaisin kulkenut vesiskootteri. Sellaista en viime kesänä bongannut lainkaan, joten pahalta vaikuttaa, että se saattaa tänä kesänä enempikin pörrätä lähivesillä. Onneksi kesäilta tarjosi runsaasti miellyttävämpää katsottavaa.

Joka kerta on yhtä ihanaa seurata koiruuksien touhuja veden äärellä. Muistuu mieleen ne ajat, kun lapset oli pieniä ja minulle äidille suurinta onnea oli nähdä lapset iloisina ja onnellisina. Samantapaista hyvää oloa voi kokea lemmikkieläinten kanssa, kun ne nauttivat elämästä.  Poikakoiruus jaksaa "kalastaa" laiturin reunalta ja tyttökoiruus rakastaa tavoitella vedenalaisia ihmeitä.

Laiturilla istuskellessa kamera on kiva viihdyke. Tuli taas zoomattua sitä sun tätä, kuten veden pintaa, laiturilautojen reikiä, Aiemmin olin muuten myös pukeutunut hameeseen ja punaisiin juhlakenkiini ja käynyt melomassa, joista myös kuvatodisteet tähän.

Laituriterapiaan kuului auringonlaskun jokaisen vaiheen tarkka havainnointi, minkä jälkeen seurasi hyvin ansaittu yösauna ;) Saunomisvaiheesta ei ole kuvia, sillä hetki löylyissä oli niin harras ja kaikki ylimääräiset ajatukset karkoittava, ettei kamera käynyt mielessänikään.

Olen taas konkreettisesti tuntenut, miten suonissani virtaa kulkurin verta. Välillä toivoisin olevani paikallapysyvämpää sorttia, mutta kun kerran ihminen on saanut reissutaudin ja vielä pahanlaatuisen sellaisen, niin ei voi muuta kuin kärsiä.

Koko toukokuun olin ihan nätisti paikoillani, kun läheisen sairaus pysäytti sekä vauhdin että kaikki suunnitelmat. Oikeastaan tuntui ihan hyvältä, kun ei voinut lähteä minnekään. Ehdin jo ajatella, että näinkö sitä ihminen rauhottuu. Vaan nyt tilanteen helpotettua, pukkaa oma tautini rytinällä päälle. Mielessä on alkanut velloa turhan montakin kaavailua, jotka etsivät selkiytymistään. Kumpa pian kirkastuisi jotain...

Alunperin oli tarkoitus tällä kesäkuun toisella viikolla - siis juuri nyt - kulkea joillain tuntureilla Lapin kesän puhkeamista seuraamassa, mutta enhän viime viikkoina voinut enää sellaista ajatellakaan. Sunnuntainen metsäretki ilmeisesti herätti vaellusvietin ja nyt en tiedä, pakkaanko kamat autoon ja suuntaan pohjoiseen vai lähtisinkö ensin mökkipuuhiin ja vasta sen jälkeen yöttömään yöhön. Sillä tunturien kutsun lisäksi kuulen myös laiturin kutsun :)

Kuvassa mökkisatama, joka on minulla ollut vasta toista kesää. Rantapaikkaa etsiessäni en olisi ikinä arvannut, että jostain laiturista voi tulla minulle niin tärkeä. Mutta ihan selvähän se, kun ajattelen lapsuuteni souturetkiä ja vesielämää. Haaveilin tosin pikemminkin tutkimusmatkoista kuin satamasta, mutta nyt lähes joka ikinen kerta laituriini tullessa ja siitä lähtiessä tavoitan lapsuuteni veneilytunnelmat. Aivan kuin nyt olisi täyttynyt koko joukko haaveita, joista en ollut kunnolla edes osannut haaveilla :D

Retkikuume oli muuten tarttunut minuun jo ihan pienenä. Muistan, miten pakkasin veljen vanhaan koulureppuun mehupullon ja voileipäkeksejä sekä äitiyspakkauksen huovan. Lähdin seikkailuihin suureen maailmaan. Vaan nuo seikkailut olivat kyllä yleensä hienoisia pettymyksiä. Harmittavasti ymmärsin, miten en oikeasti uskaltanut minnekään kauas. Enkä olisi uskaltanut yöpyä yksin ulkona. En saanut/uskaltanut sytyttää edes tulta tulitikuillani, joita oli tietysti mukana eksymisen varalta :) Mutta jäi kaipuu...

Onneksi nyt uskallan jo huomattavasti enemmän! Ja ilokseni olen saanut niin tavattoman paljon. Mutta mikään ei ole itsestään selvää eikä elämä aina ole helppoa. Yllä olevassa kuvassa suuntaan kohti kapeikkoa, josta pääsi läpi viime kesänä, mutta nytpä ei onnistunutkaan veden vähyyden vuoksi. Lappiin menon huomaan tuntuvan vaikeammalta, kun äitini ei ole lapsuudenkodissani odottamassa - ei ehkä enää koskaan :( Äiti on fyysisesti hyvässä kunnossa, mutta suurten muistiongelmien vuoksi hän on nyt asustellut sukulaisten luona etelämpänä eikä hänestä taida enää olla yksin asujaksi. Juuri nyt aloin ihmetellä, miten yksi pieni äiti voikin saada koko Pohjois-Suomen tuntumaan ihan tyhjältä...

Menihän haikeaksi... Tuli ihan tarve mökkisaunan lämpöön lohduttautumaan. Ehkäpä saaresta saisinkin uutta latausta seikkailuihin, joiden luulen kutsuvan ja odottavan ihan nurkan takana...

Maanantaina palauttelin edellisen päivän metsätaipaleen väsyttämiä jalkojani, tekemällä 1½ tunnin citykävelyn. Sellainenkin on välillä hirmu kiva. Etenkin, jos sen suorittaa pienessä kaupungissa, kuten vaikkapa Valkeakoski.

On todella onnellista, jos kaupungin läpi virtaa vesistö. Se tuo ihan oman ulottuvuutensa ja virkistysmahdollisuutensa. Sillat ja satamat luovat aina tiettyä ihanaa tunnelmaansa. Valkeakoskella on vielä oma kanava ja sulku, jonka rakennelmia kävimme hartaana tutkimassa.

Betonipuistosta siirryimme välillä huomattavasti vehmaimmille lenkkipoluille. Kielot kukkivat jo runsaasti. Ja koirille metsän siimes oli paljon vähemmän läähätyttävä vaihtoehto. Tällä kertaa muuten mukanani sattui olemaan kolmaskin läähättäjä eli tyttökoiruuteni sisarkoiruus.

Cityssä saattaa nähdä enemmän eläimiä kuin metsissä, joten ei kaupungit taida ollakaan niin pahoja paikkoja... Linnut ainakin viihtyvät hyvin. Oli soma katsella vanhempiaan tiiviisti seuraavia hanhenpoikia =)

Seuraavan kuvan avulla toin kirjaston seinustalla epätoivoisesti onkivan poikaparan parempien kalavesien ääreen ;)

Vaihtelu virkisti taas. Vesilintujen lisäksi oli mukava ihailla laivoja ja veneitä. Katsella ahkeria matonpesijöitä ja onkiaan heilauttelevia kalastajia. Näkyi myös useita kauniita vanhojen omakotitalojen pihapiirejä. Kesää :D

Edellisessä postauksessani kirjoitin Pyryn ostohaaveista, mutta niin vaan kävi, etten yhdelläkään arvalla onnistunut raaputtamaan riittävän suurta pottia järjestääkseni poromaiset olosuhteet. Ei ollut minun aikani ryhtyä poroemännäksi. mutta eihän sitä vielä tiedä, mitä elämä tullessaan tuo...

Poronhakumatkan sijaan sitten vähän reissailin Pirkanmaalla. Sunnuntaina tein kunnon patikkaretken Laipanmaan virkistysalueella. Käveltiin tosi reippaasti ja harvinaisen tarmokkaasti peräti 12 km:n lenkki. Tässäpä sieltä muutama kuvaterveinen - lähinnä tauko-olosuhteista.

Koko kierros meni vain kahdella lepotauolla. Ensimmäistä taukoa varten valitsin mahdollisimman muurahaisettoman ja aurinkoisen paikan. Istuin keskellä polkua ja join tölkillisen olutta :D Polku taukoperspektiivistä:

Kierroksen puolivälissä oli komea laavu kallion päällä. Siellä oli leppoisa tulistella - keitellä kahvit ja nauttia auringon lämmöstä sekä retkieväistä.

Koiruudet ovat omaksuneet hyviä retkeilytaitoja. Oma-aloitteisesti ne asettuivat hienosti tulipaikan viereen lepäämään ja samalla kumpikin omaa suuntaansa vartioimaan.

Emäntänsä taas on omaksunut erilaisia hyviä retkeilytapoja, kuten jalkojen uittaminen vedessä ja sen jälkeen pieni jalkajumppa selällään maaten. Vaihteeksi jalat pilvissä ;)

Kylläpä tuntui virkistävältä ja vahvistavalta tehdä kunnon metsälenkki. Alkukesän luonto on niin heleän vihreä. Maasto oli sopivan vaihtelevaa. Oli kovin hiljaista ja rauhallistakin. Kannatti käydä laippaamassa =)