Maaliskuu muuttaa talven kevääksi. Uudenlainen vuodenaika on nurkan takana. On kiva seurata vuodenaikojen vaihtelua - sitä, miten luonto muuttuu kuukausi kuudelta. Oma muuttuminen on taas ihan toinen asia....

Vuosi vuodelta aika piirtelee armottomasti merkkejään ihmispoloiseen. Viikot ja kuukaudet tuntuvat menevän ihan huimaavan nopeasti. Usein tekisi mieli tarttua hetkeen ja jäädä siihen edes vähän pidemmäksi aikaa. Paitsi ikävät hetket tietenkin saavat luvan mennä nopeasti.

Sisäinen muuttuminen tapahtuu paljon huomaamattomammin. Ja ehkä me ihmiset itse estämme sitä. Haaveilemme asioista, joista muut meille kertovat. Tavoitellaan jotain muuta, mihin olemme edes valmiita tai millaisiksi emme ehkä koskaan pysty tulemaan. Emme useinkaan osaa ottaa vastaan sitä, mitä elämä luonnostaan toisi eteemme.

Kipuja peläten pyristelemme jatkuvasti ja itsepäisesti koko ajan johonkin - usein eroon virrasta, joka saattaisi hyvinkin lempeästi johtaa meidät siihen, mitä kulloinkin tarvitsemme. Kai tarvittaisiin vähemmän turhanpäiväisyyksien tavoittelua ja toisten esimerkkien seuraamista. Enemmän katseen suuntaamista olennaiseen, oman sisäisen äänen kuuntelua ja elämän vastaanottamista.

Kirkas kevätaurinko näyttää kaikki pölyt, liat ja tahrat. Verhojen kiinni laittamisella ne saadaan hetkeksi häivytettyä näkyvistä. Siivous ja ikkunan pesu auttaa pidemmän aikaa, kunnes aika tuottaa uudet tahrat. Parempi olisi lakata pakenemasti kirkasta valoa, joka näyttää vajavaisuudet. Sen sijaan päästää valo näyttämään, millainen todellisuus on.

Tuossa oli nyt viikolla ottamiani kuvia ja niiden tiimoilta syntyneitä ajatuksia. Viimeksi kävin samalla paikalla kuukausi sitten. Muutoksen näkeminen piristi, vaikka kumpikin aika oli hyvä.

Ehkä olen oppinut jotain - päästämään irti - hyväksymään syvemmin, että elämä on matkaamista muutoksesta toiseen. Pysy siinä sitten perässä, kun ei ole olemassa yhtä autuasta pysyvää olotilaa.

Elämä on valmis - olenko minä... ;)