Ajelen tummenevassa illassa ja tähyilen huolestuneena taivaalle. Liian myöhäseen meni. Tuo vaalea sini ei enää kauaa kestä. Järvikään ei taida enää heijastaa juuri mitään valoa, kun olen perillä. Eikä kuukaan vaalenna yötä, sillä pari viikkoa sitten oli täysikuu eli nyt pimein aika. Onneksi on pilvetön taivas. Saan siis soudella tähtien alla. Hmmm... Mahtaako muut tehdä tällaista... Joku normaalius minussa vastaa kieltävästi. Saavun venerantaan ja sammutan auton. Huh, tulipa säkkipimeää. Nousen autosta ja kuuntelen tuulen suhinaa rantapusikossa. Höh, ei olekaan tyyni yö. Aallot loiskahtelevat oudosti pimeyden seassa. Hieman kammottava olo hiipii sisääni... Pöh, nyt venettä putsaamaan. Se onkin ihan täynnä vettä ja lehtiä. Tässähän kiva iltapuhde. Äyskäröin kiivaasti ja taiteilen limaisen veneen pohjalla. Heh, nyt ei sentäs ole pakkanen, kuten kaksi vuotta sitten. Silloin hakkasin petkeleen kanssa jäätä veneen sisältä. Kylähullun touhua, totesi suorasukainen esikoispoikani silloisesta tempauksesta. Eipä tee heikkoakaan, hymyilen. Nythän on suorastaan lämmin. Paitsi... vesi ehkä kylmää ja sekä omat että koiruuksien veneilyliivit jäivät kotiin. Onneksi kukaan ei tiedä. Onneksi on niin lyhyt soutumatka. Pistän koirille varmuuden vuoksi valjaat päälle ja työnnän lastatun veneen pimeyteen. Otsalamppu on sammutettava, että saaren ääriviivat erottuvat. Yllämme taas miljoona triljoona tähteä. En näe omaa rantaa, mutta soudan linnunradan suuntaisesti. Se tie vie laiturille. Jess! Sivutuuli vähän sotkee tähtiin keskittymistä ja vie meidät hieman sivuun laiturista. Sytytän otsalampun ja näen rantapuussa roikkuvan pelastusrenkaan heijastimet. Pian onnellisesti omaan rantaan, missä tutut puuhat ja niin rakkaaksi tullut mökki. Onneksi en siirtänyt lähtöäni aamuun. Nyt saan herätä saaren rauhassa. Sain myös jännittävän kokemuksen ja muiston. Näin pimeässä en ollut koskaan ollutkaan vesillä. (Aamutunnelmakuva löytyy Ruskalokista)