Eilinen tahmea ajatusvirta johti aamuiseen valaistumiseen. Yhtäkkiä välähti. Näin koko työuupumushistoriani kokonaisuudessaan, uudessa valossa. Tarkastelin sitä pala palalta. Tajusin olevani samalla tiellä vieläkin, vaikka olin jo luullut sen loppuneen ja muuksi muuttuneen.

Pimeä taipaleeni alkoi v. 2003. (Sitä ennen oli alunperin hyvään työyhteisöön kylvetty ristiriitojen siemenet, joista kasvaneita rikkaruohoja ei ole tähänkään päivään mennessä kyetty kitkemään pois.) Seuraavat vuodet olivat vaihtelevaa nousua ja laskua. Ensimmäinen romahdus oli 2004, mistä sinnittelin eroon parin kuukauden sairasloman jälkeen. Sitten selviytymisyrityksiä vaihtelevalla menestyksellä, kunnes toinen ja totaalinen romahdus tuli 2008. Siinä yhteydessä jäin vuorotteluvapaalle parantelemaan itseäni.

Vuorotteluvapaa onnistuikin yli odotusten kuntoutumisen suhteen. Löysin työkykyni ja oppimiskykyni uudelleen, mutta enpä kestänyt kaikkea sitä, mitä tänä vuonna tuli vastaan. Voimat hupenivat vain pariin tyhmään työkuvioon :( Ei mikään totaaliromahdus tällä kertaa, mutta kriisi siitä kummiskin tuli. On se tunnustettava. Se tässä on viime aikoina hiertänyt.

Tutkailin muitakin lonkeroita, joita on kietoutunut sinne tänne, sillä uupumushan toimii kuristajaköynnöksen tapaan. Se on kietoutunut katalan monisäikeisesti tunteisiini ja ajattelutapoihini, vaikka arjessa se oli jo melkein unohtunutkin. Ensimmäisen wapaani aikana pelastin itseni. Nyt toisen wapaani aikana on putsattava ja paikattava kaikki muukin uupumuksen jäljiltä. Näin sen näin.

Huomasin olleeni viime päivinä monta kertaa tietyn katkeruuden vallassa. En kenellekään ihmiselle erityisesti, vaan sille asialle, että olen joutunut käymään läpi kaiken tämän. Taas sitä on ollut vaikea hyväksyä, vaikka olenkin varmaan saanut paljon enemmän tilalle. Olenhan nähnyt, ymmärtänyt ja vahvistunut - ikäänkuin tullut enemmän omaksi persoonakseni. Mutta silti...

Sitten taas se huumaava rohkeuden tunne, kun huomaan monet uudet voimavarat itsessäni. Ei tarvitse katsella epäonnistumisia ja vanhaa tunkkaista, kun näen mahdollisuuksia täynnä olevan tien edessäni. On myös ihmeellistä, miten olen kokenut kohtalon sormen tökkivän minua tiettyyn suuntaan. Pistänyt stopin sinne, minne olisin itse sitkeästi pyrkinyt ja osoittanut olennaisempia tehtäviä.

Enköhän tässä ole jo ihan riittävästi katsellut taaksepäin. Huomenna on uuden kuukauden ensimmäinen päivä sekä erilaisen ajan alku :)

Kiitos kaunis Teille lukijoille, jotka olette jaksaneet täällä vierailla ja kannustaa! Tämä blogi onkin ollut kullanarvoinen. Auttanut ainakin sata kertaa enemmän kuin työterveyshuolto tai muut viralliset tahot.

*** lähtee hymyillen tutkimaan uutta ensi vuoden pientä! kalenteria ja kirjaamaan siihen odotettavissa olevia tapahtumia ***