Kerronpa vielä, etten ollutkaan pöllöpirtissä ihan yksin - tai siis kaksin koirani kanssa, sillä yhtenä aamuna toimiessani kahvinkeittimen osasena (= yhdistetty vedensäännöstelijä ja suodatinsuppilon pidike), huomasin pienen mustan prinssinakin hiippailevan jalkojeni juuressa. Oiskohan ollut hiirenpoikanen.

Se häipyi kulman taakse ja oli ilmeisimmin juossut suoraan koiran petille. Tyttökoiruus ainakin seisoi siellä täysin hämmentyneenä ja tuijotteli melkeinpä pelokkaan näköisenä seinän vierustalle. Minua olisi kiinnostanut selvitellä hiirosen kulkureittejä, mutta en halunnut jättää kahvinkeittopuuhiani sen enempää kesken.

Onneksi ei ollut poikakoiruus paikalla, sillä se olisi varmaan empimättä ja innoissaan likvidoinut tuon pienen vierailijan. (Joka muuten taisi yhtenä iltana aiemminkin viuhahtaa eteisen matolla, mutta tulkitsin sen silloin harhaksi tai vain alkavaksi silmän verkkokalvosairaudeksi.)

En toki pidä hiirensotkuista, mutta jotenkin tunsin tuota kyseistä otusta kohtaan lähestulkoon sielujen sympatiaa... Olihan se itse asiassa aika reipas ja rohkea, jollaisesta voisi ottaa oppia. Juu, tärkeä hahmo se oli, varmaan itse Reima Rohkelikko.

Seuraillaan nyt, millaisia jälkiä "Reiska" jättää. Tällä erää en ainakaan halua viritellä hiirenloukkuja, vaan keskityn nyt  purkamaan omaa kamalaa oravanpyöräansaani. Malja sille hankkeelle! Ja Reiskalle! Olehan kiltisti, äläkä sotke siellä mökillä!

1965219.jpg