Kyllä aika menee nopsaan. Kaksi kuukautta wappaata jo takana. Kääk, pitikö ruveta laskemaan... Väliarvion paikka tässä kuitenkin. Siksihän ryhdyin tätä blogiakin vääntämään, että saisin kuulosteltua ja selvennettyä, mitä tapahtuu tai ei tapahdu.

Toistaiseksi koko aika olisi ollut pikemminkin sairasloman paikka, sillä en todellakaan olisi vielä työkykyinen. Ulkopuolisesta saattaa näyttää, että mitäs hätää minulla, kulkemista siellä täällä ja lenkkeilyä koirien kanssa. Ymmärrän hyvin, jos tuntuu oudolta, että jaksoin tehdä viikon vaelluksenkin, vaan en kykene menemään töihin. Mutta näin se vain on.

Kesällä jouduin siihen pisteeseen, että autonominen hermostoni taisi sekoittua perusteellisesti. Pienetkin ärsykkeet romahduttivat toistuvasti suurella työllä kasatut palikat sekaisin. Katosi normaalit yöunet ja tarvittava toimintakyky. Rentoutuminen ei onnistunut ollenkaan ja on edelleenkin työn takana.

Elimistöni ei vieläkään tiedä, ettei koko ajan tarvitse olla yrittämässä ja jaksamassa. Lähes joka päivä muistuttelen itseäni, että älä hätäile vaan relaa. Tämä on kokonaan minun elämäni ja minun päiväni, ja juuri nyt on mahdollisuus toipua sekä järjestellä asioitani omaan tahtiini.

Mutta alan pikkuhiljaa uskoa, että kaikki koettelemukset ja taistelut voivat sittenkin muuttua vahvuudeksi. Aivan kuin olisin joutunut nöyrtymään koko elämän edessä. Sitä kautta tavoittanut uudenlaista ymmärrystä. Jospa jatkossa osaisin valita paremmin, mitä nykymaailman kaaoksessa kannattaa tavoitella tai elämäänsä päästää.

Olen ainakin saanut nähdä palan taivasta pitkän pimeyden jälkeen :)

2025947.jpg