Syyskuussa 2006 olin Lapissa ruskareissulla. Maisemat olivat kauniit ja värikkäät, mutta perusmielialani raskaanpuoleinen, sillä olin vähän aikaa sitten menettänyt ison lohkareen toivoa. Osasin kyllä olla onnellinenkin, sillä joka tunti sain nähdä paljon kaunista. Oli myös yksi niistä harvoista lomistani, kun olin voimissani ja tunsin itseni terveeksi.

Olin haistellut tunturien tuulia. Riemuissani loikkinut känkkyräisten tunturikoivujen seassa. Juonut iki-ihanista Lapin puroista. Nähnyt uusia avaria maisemia.

Olin kulkenut ja jutustellut hienon ystävän kanssa. Tallannut taas uusia yhteisiä polkuja koirieni kanssa. Telttaillut ja tulistellut. Maistellut isoja herkullisia mustikoita.

Yllätyksekseni sain myös nähdä ja ihastella, miten ensilumi valkaisi tuntureiden laet ja peitti syksyn värittämien puiden oksia. Kaikesta täydellisyydestä huolimatta jotain puuttui...

Matkani viimeisen tunturin juurella oli paljon vaaleita kiviä, jotka pistivät silmään maastosta. Yksi niistä erityisesti, muodoltaan jännästi nelikulmainen. Ja siinähän oli kuin kartta! Jossakin sydämen sopukassa läikähti - mitä, jos tuo kartta onkin juuri minulle tarkoitettu. Olinhan niin monia vuosia tutkinut karttoja lomatonttihaaveissani... Mitä, jos tämä onkin merkki, joka jonain päivänä todentuu... Eiii, voi mua höperöä...

Otin kiven käteeni ja tunsin, miten toivo sisälläni alkoi kasvaa kohista. Ehkä sittenkin... Kyllä, tämän otan nyt mukaani, sillä miksei muka elämässä voisi tapahtua ihmeitä! Olinko todellakin lakannut uskomasta sellaiseen. Ainahan olen tiedostanut, että elämä on paljon isompi juttu, kuin mitä oma rajallinen mieleni kykenee käsittämään.

(Maaliskuussa 2008 tuo kivi sai paikan vaatimattoman, mutta ihan oman saarimökkini takan päältä.)