Olen taas konkreettisesti tuntenut, miten suonissani virtaa kulkurin verta. Välillä toivoisin olevani paikallapysyvämpää sorttia, mutta kun kerran ihminen on saanut reissutaudin ja vielä pahanlaatuisen sellaisen, niin ei voi muuta kuin kärsiä.

Koko toukokuun olin ihan nätisti paikoillani, kun läheisen sairaus pysäytti sekä vauhdin että kaikki suunnitelmat. Oikeastaan tuntui ihan hyvältä, kun ei voinut lähteä minnekään. Ehdin jo ajatella, että näinkö sitä ihminen rauhottuu. Vaan nyt tilanteen helpotettua, pukkaa oma tautini rytinällä päälle. Mielessä on alkanut velloa turhan montakin kaavailua, jotka etsivät selkiytymistään. Kumpa pian kirkastuisi jotain...

Alunperin oli tarkoitus tällä kesäkuun toisella viikolla - siis juuri nyt - kulkea joillain tuntureilla Lapin kesän puhkeamista seuraamassa, mutta enhän viime viikkoina voinut enää sellaista ajatellakaan. Sunnuntainen metsäretki ilmeisesti herätti vaellusvietin ja nyt en tiedä, pakkaanko kamat autoon ja suuntaan pohjoiseen vai lähtisinkö ensin mökkipuuhiin ja vasta sen jälkeen yöttömään yöhön. Sillä tunturien kutsun lisäksi kuulen myös laiturin kutsun :)

1244790014_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Kuvassa mökkisatama, joka on minulla ollut vasta toista kesää. Rantapaikkaa etsiessäni en olisi ikinä arvannut, että jostain laiturista voi tulla minulle niin tärkeä. Mutta ihan selvähän se, kun ajattelen lapsuuteni souturetkiä ja vesielämää. Haaveilin tosin pikemminkin tutkimusmatkoista kuin satamasta, mutta nyt lähes joka ikinen kerta laituriini tullessa ja siitä lähtiessä tavoitan lapsuuteni veneilytunnelmat. Aivan kuin nyt olisi täyttynyt koko joukko haaveita, joista en ollut kunnolla edes osannut haaveilla :D

Retkikuume oli muuten tarttunut minuun jo ihan pienenä. Muistan, miten pakkasin veljen vanhaan koulureppuun mehupullon ja voileipäkeksejä sekä äitiyspakkauksen huovan. Lähdin seikkailuihin suureen maailmaan. Vaan nuo seikkailut olivat kyllä yleensä hienoisia pettymyksiä. Harmittavasti ymmärsin, miten en oikeasti uskaltanut minnekään kauas. Enkä olisi uskaltanut yöpyä yksin ulkona. En saanut/uskaltanut sytyttää edes tulta tulitikuillani, joita oli tietysti mukana eksymisen varalta :) Mutta jäi kaipuu...

1244804653_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Onneksi nyt uskallan jo huomattavasti enemmän! Ja ilokseni olen saanut niin tavattoman paljon. Mutta mikään ei ole itsestään selvää eikä elämä aina ole helppoa. Yllä olevassa kuvassa suuntaan kohti kapeikkoa, josta pääsi läpi viime kesänä, mutta nytpä ei onnistunutkaan veden vähyyden vuoksi. Lappiin menon huomaan tuntuvan vaikeammalta, kun äitini ei ole lapsuudenkodissani odottamassa - ei ehkä enää koskaan :( Äiti on fyysisesti hyvässä kunnossa, mutta suurten muistiongelmien vuoksi hän on nyt asustellut sukulaisten luona etelämpänä eikä hänestä taida enää olla yksin asujaksi. Juuri nyt aloin ihmetellä, miten yksi pieni äiti voikin saada koko Pohjois-Suomen tuntumaan ihan tyhjältä...

Menihän haikeaksi... Tuli ihan tarve mökkisaunan lämpöön lohduttautumaan. Ehkäpä saaresta saisinkin uutta latausta seikkailuihin, joiden luulen kutsuvan ja odottavan ihan nurkan takana...