La-la-la-lakeuksien keskellä ajelen ja peltomaisemia ihmettelen. Vaan mikäs se siellä tönöttää? Tuollahan on ehdottomasti käytävä. Valloitettava korkein huippu :)

Kiva mäki, kivaa mäntymaastoa löytyy Pohjanmaan kivojen peltojen keskeltä. Siisti kotakin näkötornin juurella, mutta lukossa. Ja sitten - eikun jälleen kerran reippaasti korkeanpaikankammoa siedättämään...

Tiukasti kaiteista kiinni ja Tadaa. Vielä on matkaa ylimmälle tasanteelle, mutta tässä on hyvä hengähtää. Kiitos Luopa, Kurikka ja Varpahaiskylä sun muut, että saan ihailla teitä näin lämpimänä kesäpäivänä.

Sitten vaan rohkealla mielellä kohti yläosastoa. Tukevat olivat portaat ja puukaiteet tähän asti, mutta nyt torni kapeni arveluttavasti... Ööö, tota noin... Ei nää näkötornit nyt niin mielenkiintoisia olekaan... Vaan ehkei kannata kesken luovuttaa. Olen sentään ennenkin voittanut itseni...

Uups, mikä ritilä. Ja hitsi, mikä tuuli täällä onkaan. Niinpä se merikin vaahtosi pari päivää. Voihan kurjat rautaportaat, ette te minua pidättele. Kyllä minä ainakin vielä vähän matkaa nousen...

Ei kyllä ole kiva, kun tuuli vinkuu korvissa ja hiukset lepattaa naamalle :( Jotenkin tää ei nyt mene kuten piti. Inhottava ajatus olla rautakierteiden seassa korkealla viuhuvassa tuulessa... En halua enää, en. Mikä muka pakottaisi? Miksen muka voisi jättää tällä kertaa tähän kohtaan?

Siis onhan tästäkin jo ihan riittävän hienot maisemat! Hmmmm, palataan asiaan...