Nyt on ollut eka kertaa oikein kunnon Paha Paikka vuorotteluvapaan alkamisen jälkeen. Siis työuupumukseni suhteen.

Syyskuu oli katkaisuhoitoa, kun vaihdoin maisemaa toisensa jälkeen. Sitten alkoi lepohoito, joka tehosi autuaallisen ihanasti. Pitkiä yöunia, rentoa oloa, ja mieleni alkoi vapautua vankilastaan. On ollut jopa monta ihanaa aamua, kun olen herännyt innolla uuteen päivään ja tuntenut itseni ihan terveeksi ja kyvykkääksi elämään tätä elämää. Määräsin itselleni jo työterapiaakin.

Reilu viikko sitten tuli takaisku, joka suisti minut ihan pois tolaltani. Kukaan ei kuollut eikä mitään peruuttamattoman kamalaa tapahtunut, mutta stressireaktioni paisui järjettömiin mittoihin. Ja sitä seurasi vielä ylimitoitettu kauhistus; eikö tämä wapaanikaan auta minua...

Wapaastahan piti tulla Paussin ja Paranemisen paikka, mutta kaikkihan tuntuu vesittyvän niinkuin tässä pakkipaikka-terapiakuvassani:

2017251.jpg

Yritän puhua itselleni järkeä, että kun on monta vuotta elänyt stressissä ja nukkunut huonosti, niin ei ihminen sellaisesta kahdessa kuukaudessa tokene. Näinhän se on ja kyllä sen tiedostan, mutta elimistöni ei tunnu kuuntelevan minua vaan elää ihan omaa elämäänsä...

Jo yli viikko levotonta mieltä ja paniikinomaista oloa yhteensoittoon, byäää. Ajatukset taas uhkaavasti kierrelleet työkuvioissa ja sen seuraamuksissa. Mutta ehkä kaikki P nyt alkoi jo purkautua pois, kun kykenen tässä kirjoittamaankin. Toivon niin...