Nyt se sitten taas tapahtui, nimittäin melkoisen tyylipuhdas haaksirikkoutuminen. Kauanhan tätä myötätuulta kestikin. Viime maaliskuusta lähtien olin saanut elää ihmeellisen seesteistä ja vahvaa kautta.

Viikko sitten rysähti, osui ja upotti. Ensin luulin selviäväni oikein hyvin, mutta löysin itseni kahlaamasta ja kompuroimasta yön pimeydessä. Nyt istun märkänä ja kohmeisena rantakivillä miettimässä, miten tästä eteenpäin.

(Työ)elämä on... Mutta onneksi minulla on rutkasti pahoja kokemuksia takana ;) Jaksan uskoa selviäväni tälläkin kertaa. Sitäpaitsi näen valoa. Oikein kaunista sellaista.

Nyt pitäisi jälleen kerran osata tehdä valintoja ja päätöksiä. Se on minulle aina niin vaikeaa. Niin, korjatako se raihnainen uponnut alus, vai hypätäkö toiseen... Vaiko vaihtaa ihan tyystin kulkuneuvoa...

Semmottista riesaa, mutta rakkaasta pelastusveneestäni on ilo kertoa. Siitä, jolla soudan aina saareen lepäämään maailman melskeistä. Viime syksynähän käänsin ja nostin veneeni talviteloille täysin omin neuvoin, mutta edellisellä mökkireissullani en jaksanut tehdä sitä. En kertakaikkiaan saanut sitä edes kumolleen. Järki sanoi, että pystyn siihen toisenkin kerran, mutta voimattomuus tunki läpi.

Viikonloppuna vene nousi kuitenkin kevyesti pukeille, kun yksi pojistani suostui lähtemään mukaan auttamaan. Pääsin siis piipahtamaan mökilläkin, mutta tosi pikaisesti. Edes kahvia ei ehditty keittämään :( Hieman tuntui tuskalliselta, mutta mökkionnen tunne voitti eroahdistuksen pistein 10 - 6.

Venehuoli poistui ja äiti-poika -retki oli tärkeä :) Saatiin vielä kaunis marraskuun lopun auringonlaskukin samaan syssyyn. Ei vielä lunta ja jäätä, vaan vesi lainehti punaisen sävyissä. Hieman sellaista epätodellista elämän makua. Kaikesta huolimatta maistuvaa.