Käytiin viime yönä kuuntelemassa, miten järvi vonkui taas jäätyessään vesipäivien jälkeen. Koiruudet ei yhtään tykänneet, vaan hakeutuivat pian takaisin rantaan. Minustakin jäätymisen äänet ovat hieman häijyjä, joskus suorastaan mylvintää, välillä taas kuuluu vedenkin lirinää ohuista railoista.

Mutta hyvin tekivät taas pakkaset tehtävänsä. Joku oli aamulla uskaltautunut autollakin kokeilemaan.

Seuraavasta kuvasta saa osviittaa jään paksuudesta. Vasen alakulma on tummenpi, sillä sieltä paistaa läpi pohjan kivenmollukat (ei varmaan kunnolla erotu tästä pienestä kuvasta). Vaan eikös halkeamat piirräkin tutun kuvion :)

Mutta suurin uutinen on se, että wapaalainen alkaa uhkaavasti sosiaalistumaan! Tänään kävi sellainen ihme, että naapurin emäntä kutsui kahville, ja olihan se vallan erikoista keskustella ihan livenä jonkun kanssa :) Ja nyt illalla taas ystävän luo :D Pyörähteleehän tässä joskus toki nuo perheen miespuoliset, mutta jotenkin sana keskustelu ja käydyt kommunikaatiopätkät ei ihan natsaa yhteen...

Aikamoinen railo on syntynyt elämään, kun ei enää kuule työkavereiden kuulumisia ja jutustele niitä näitä tavallisia heidän kanssaan. Puhumattakaan niistä hulvattomista hetkistä, kun sai jatkaa päivän hommia maha kipeenä nauramisesta. Vaan nyt olen tarvinnut ajan, jolloin kulkea yksin pimeässä ja loskassa. Parantumista, pohtimista ja odottelua. Nyt sitten taas erilaiselta pohjalta, uutta kevättä kohti :D

Hyvää viikonloppua kaikille!