Tervehdys teille kaikille ihanille blogistikoille! En ole unohtanut teitä, vaikka viime viikkoina on blogihetket jääneet aivan liian olemattomiksi. Aikani on kulunut todella vinhaa vauhtia. Hädin tuskin perässä pysyn.

Työt ja moniin uusiin asioihin perehtyminen ovat vieneet valtaosan energiastani. Sen ohella olen huomannut uutterasti pyyhkiväni leimoja, joita tuntuu riittävän. Nimittäin tässä syksyn mittaan olen tajunnut, miten työuupumus on lyönyt leimansa jokaiseen paikkaan ja asiaan ja ihmisiin. On ollut järkyttävää huomata, miten näitä leimoja löytyy ihan kaikilta elämänalueilta.

Mutta nyt kaikki tummat synkeät leimat ovat tulleet näkyviin oikeassa valossa, joten olen päässyt niiden kimppuun. Osan niistä olen onnistunut pyyhkimään pois ja osa näyttää haalistuvan itsekseen ajan myötä. Osa saa puolestani jäädä näkyviin pieninä mustina yksityiskohtina - muistuttamaan ihmisen heikkoudesta ja haavoittuvuudesta sekä elämän arvaamattomuudesta.

Wapaani jälkeiset kolme kuukautta työelämässä ovat edelleen selkeyttäneet näkemystäni työuupumuksen syistä. Olen onnekseni taas kerran saanut nähdä, miten kaikki surkuhupaisiakin piirteitä saaneet yksinäiset kamppailuni ovat vahvistaneet - kuin olisin nyt enemmän oma itseni. Sellainen tuntuu upealta =)

Matka jatkuu ja maisemat vaihtuu. Sekä mielessäni että konkreettisesti. Viikko sitten kävin pikkujoulumatkalla Tallinnassa, josta tämän postauksen kuvat on peräisin. Muutama päivä sitten sitten vahvistin opiskelupaikan erääseen opintokokonaisuuteen, jonka yritän suorittaa ensi vuoden aikana työn ohella. Tänään sain sydäntä huojentavan uutisen siitä, että eräs onnettomuudessa loukkaantunut nuori mies on osoittanut ratkaisevia merkkejä toipumisen suuntaan :D