Taaskaan en ole ehtinyt palautua edellisestä reissusta, kun olen jo lähtemässä uuteen seikkailuun. Pitäisi varmaan jotenkin osata puuttua asiaan, mutta tämä oli nyt vain ohjelmoitu näin. Itseaiheutettua stressiä kaiketikin...

Onneksi kuitenkin ylivoimaisesti suurin ressinaiheuttaja (= työelämän hankaluudet) on eliminoitu ja levon kannalta tärkein elementti (= oma aika) on jo edes jossain määrin hallussa.

Äkkiseltään katsoen olisi parasta rauhoittua aivan paikoilleen ja kaikkein mieluiten katoaisinkin siihen kaivattuun hiljaisuuteen. Mutta ehkäpä nämä tulemiset ja menemiset ovat sittenkin vain hyväksi. Omissa oloissani voisin täysin romahtaa, lysähtää totaaliseen tekemättömyyteen ja turtumukseen.

Joten tänään on aikomus ajella taas Lappiin, mutta heti kohta sen jälkeen suon itselleni jonkinmoisen romahduksen, leviän kuin Jokisen eväät... Uskon, että lysähdän sitten paljon paremmalla mielellä ja tehokkaammin, kun taustalla on kuin "saavutuksina" elämänmakuisia kokemuksia eikä pelkkää väsymystä, yritystä ja epäonnistumista.

Onneksi tämänhetkisessä tasapainoilussa on ilahduttavan positiivinen vire. Siitäkin huolimatta, että sydäntä painaa pari isoa läheishuolta, auto-ongelmaakin on ja koirarintamalla tyttökoiruuden juoksuaika aiheuttaa erityisjärjestelyjä poikakoiruuden suhteen. Ihmeellisesti jaksan uskoa, että Elämä kantaa.

Siispä kohtapuolin suuntaan autoni sekä mieleni vaaroille ja tuntureille, ruskan värittämiä maisemia toivon saavani ihailla ja valokuvata. Haluan viettää aikaa myös vanhan äitini kanssa, n. 700 km:n päässä täältä, lapsuudenkodissani (missä muuten aina nukun hyvin kuin pieni possu). Pohjoinen odottaa  :-)