Väsymystä oli viikonloppuna, mutta päätin sittenkin lähteä saareen katsomaan, miten kevät on mökillä alkanut. Vasta loppuillasta olisin perillä, mutta valoisaahan riittää ja mökin saan varmaan nopsaan lämpimäksi. Siispä automatkalle koiruuksien kera.

Siinä kaikessa rauhassa ajellessa iski päähän: airot! Jostain alitajunnasta ne pukkasivat. Oliko se todellakin niin, että yltiöoptimistisena otin airot syksyllä mukaan kaupunkiin. Jos vaikka talvisilla iltapuhteina kunnostaisin ne... Eli jossain terassin nurkassa tai autotallin katon rajassa ne paraikaa ilkkuvat. Mistäs nyt airot saarelaiselle?

Ilahduttava tilannearvio: ilta on tyyni, joten kyllä minä sen vaatimattoman venematkani vaikka käsillä läiskytellen etenen. Jotain kättä pitempää olisi kyllä parempi löytää...

Pikainen kartoitus: auto ei ole oma, joten ei ole vakiovarusteena narua, ilmastointiteippiä eikä kanootinsitomisliinoja, joiden avulla voisin kepistä ja jonkinlaisesta läpykästä sitoa melan. Puhumattakaan katkomelasta, jollainen monesti matkustaa takakontissani. Keppejä toki on metsät täynnä, mutta mistä materiaalista se läpykkä?

Aloin kuumeisesti tarkkailla tien reunoja. Yllättävästi huomasin himoitsevani liikennemerkkejä ja postilaatikkojen kansia. Niitä löytyisi vaikka missä väreissä. Melkein jo pysähdyin Älvsbyhuset-merkin kohdalla... Kioskin edessä jököttävästä Valion pingviinistä olisi saanut todella upean melan. Ajatus oli sangen houkutteleva.

Sitten loksahti: irronneessa pölykapselissa voisi olla reikiä, joihin kiinnittää kepin. Kahdesta sellaisesta vaikka kaksilapaisen melan :) Toiveikkaana tuijottellin penkkoja, mutta ei yhden yhtäkään pölykapselia näkynyt. Mutta sitten näkyi jotain muuta. Se näky olikin varsinainen takaisku: lammet ja järvet ovat vielä paljolti jäässä mökkiseuduilla. Mietin, miten edellisinä keväinä "oma" vesi oli sulanut varhemmin, joten varmaan se tälläkin kertaa...

Mutta: ei niin valkoisena kuin lammissa, mutta silti:

 

Voi ei, onko se niin, että on palattava takaisin yöksi kotiin. Miten minä vielä toistaiseksi olemattomalla kyhäelmällä saareen sauvoisin. Pian olisin jäiden seassa jumissa keskellä järveä surkean hajonneen oksan kanssa.

Kääntääkö vaiko eikö?

Kävin tekemässä analyysia jään koostumuksesta: jonkinmoista kovempaa lauttaa havaittavissa, mutta ainakin rannan tuntumassa haurasta puikkoontumaan. Eiköhän se tästä, kun airoajatuskin oli kypsynyt. Ilmassa oli jo kihelmöivää seikkailun tuntua :D

Tein rautaisia päätelmiä: Kun vedet eivät ole vapaana, niin järkevien ihmisten soutuveneet ovat vielä kumollaan rannoilla. Todennäköisyys löytää airoja kumollaan olevien veneiden alta on suurempi kuin pölykapselien löytyminen tieltä. Kun ei ole mahdollista pyytää lainaan airoja, niin ehkä poikkeustilassa on anteeksiannettavaa on luvaton lainaus lyhyeksi ajaksi. Kun on lauantai ja kello n. 19, niin tuskin airojen omistaja tulee enää yösoutelulle jäiselle järvelle.

Näin ollen, tiettyjen operaatioiden jälkeen, istuimme romppeittemme kanssa veneessä. Minä pienoisia omantunnontuskia potien ja poikakoiruus kauhuissaan ympäröivää jäätä silmäillen. Kokka kolisten ja jää helisten läksimme etsimään parasta reittiä mökkisatamaan.

jatkunee...