Mökkeilin viikonloppuna harmaassa kelissä, mikä sopi oivallisesti mielentilaani. Harmaaseen rauhaan oli helppo upota. En jaksanut mitään eikä onneksi tarvinnut tehdäkään mitään.


 
Pidin takassa tulta ja päivystin mietteliäänä liekkejä. Ne elivät kiihkeästi, mutta minä en... Kova kontrasti, mitä takan lämpo alkoi mukavasti pehmentää.


 
Pieneen ruutupaperiin aloin kirjoitella ajatuksia - niitä tärkeitä. Siitä, että näin ei voi jatkua. Ja siitä, miksi jotain on tehtävä toisin.

Yöllä heräilin muutamaan otteeseen päänsärkyyn ja niskakipuun, sydämen muljahteluun. Tuijottelin pimeyteen. Kuuntelin hiljaisuutta ja kuuntelin sateen ropinaa. Heräsin klo 10 ja totesin kitutaukoja lukuunottamatta nukkuneeni kellon ympäri.


 
Se, mitä haluan ja mitä en halua, alkoi saada muotoa. Oli hahmottunut suunnitelma - tai paremminkin suuntaviitta.


 
En jaksanut lämmittää saunaa, mistä luopuminen hieman harmitti. Mutta sen sijaan pulahdin uimaan, vaikka hieman pelotti pääkipuisena. Mutta sinne veteen se pahin taisi pudota. Päänsärky katosi myös.

Mökiltä lähtiessä alkoi aurinko paistaa ja mitä upeimmassa sunnuntai-illassa sain ajella kotiin. Kauniin auringonlaskun jälkeen ilmestyivät usvaiset niityt ja utuiset järvimaisemat. Sydämessä sykähteli elämää enteilevästi :)


En tiedä, pääsenkö perille sinne, minne haluan. Mutta pääsen ainakin haluamaani suuntaan. Siitä on hyvä jatkaa matkaa. Päivä kerrallaan, maisemia katsellen.