Pääsin eilen ja toissapäivänä merenrantaan ulkoilemaan. Minkä käsittämättömän hiljaisuuden ja rauhan jääpeitteinen meri tarjosikaan. Tuore lumi oli kattanut maiseman ja vaiensi viimeisetkin äänet.

Hämyisen iltayön äänettömyys yllätti ja pysäytti, hiipi syvälle sieluni sopukoihin. Lempeästi siirsi viime aikojen kuohuntani kuin toiseen ulottuvuuteen ja palautti minut tähän hetkeen.

Aamun valkeus ja taivaanrannassa kajastava aurinko lupasivat iloa ja voimaa. Jospa saisin säilyttää tämän rauhan maailman melskeissäkin. Tyyntä valkeutta vasten elämän värikirjo näyttäytyy niin tavattoman kauniina.

Joskus Elämä aukeaa silmien eteen niin laajana, että kaikki omat murheet ja hankaluudet kutistuvat pieniksi, täysin hallittaviksi. Omat toiveet ja tarpeet näyttäytyvät niin paljon vähemmän tärkeinä. Sitä vaan toivoo, että kykenisi antamaan elämälle jonkun vastalahjan...

En muista koskaan kokeneeni merta noin hiljaisena. En muista ennen nähneeni elämän merkityksellisyyttä juuri tällä tavalla.

Matka jatkui lumipöllyjen läpi pohjoiseen. Viimeksi valvoin täällä lapsuudenkodissani sekavien ajatusteni kanssa painien, mutta nyt nukuttaa niin makeasti. Tällä kertaa saan tuntea olevani oikeassa paikassa oikealla ajalla :)