Eilen lähdettiin seikkailemaan tunturilappia kohti. Sodankylän eteläpuolella hohti Pyhä-Luoston suunta kaikkein aurinkoisinpana, joten päätin puikahtaa heti lähimmille tuntureille. Mitä sitä suotta tuhlaamaan kaunista päivää autossa istumiseen.

Koetettiin aluksi hiihtää, vaan pito oli olematon eivätkä koiratkaan olleet siinä helteessä vetopäällä. Yritin poiketa metsän siimekseen, mutta koirat upposivat lötköön hankeen eikä moottorikelkan jälkiä löytynyt sopivasti. Itelläkin tuli hiki, joten lähdettiin etsimään korkeampia paikkoja.

Jyrkkäreunainen Ukko-Luosto on tunturijonon toiseksi korkein tunturi (514 m) ja sopivasti sivussa laskettelukeskuksen vilskeestä. Sen juurelta yritin lumikenkien jälkiä seurailla ylöspäin, mutta jalkojen upottua jokusen kerran nivusia myöten lumeen, päätin ruveta tosissani miettimään uusia suunnitelmia.

Jos sittenkin hyppäisin autoon ja ajaisin Saariselälle. Vaan jotenkin tämä paikka tuntui oikealta... Näköpiirissä oli yksi ainoa auto ja - ei voi olla totta - sen ikkunalta minua katseli pieni valkoinen tunturipöllö! Se ratkaisi asian; jään vielä tänne. Ja kotvan kuluttua puiden seasta ilmestyikin mies, joka poisti ongelmani kertomalla minulle ainakin melko pitkälle tallatusta jäljestä.

Oodi tunturille. Poikakoiruus rakastaa korkeita paikkoja ja lumessa piehtaroimista.

Kesän tuloa ei voi estää. Korkealla kävi kova tuuli, mutta sekään ei viilentänyt tarpeeksi ja estänyt vettä tippumasta.

On se vaan kaunista. Pyhä-Luosto on noin 35 km pitkä tunturijono. Siellä meidänkin jäljet - enemmän tai vähemmän uponneet :)

Lumipallo? Jalkapallo? Golfpallo?

Tämmöinen sieltä sitten ilmestyi :)