Tapasin eilen ystäväni, joka ihmetteli sitä, miten pirteä ja nauravainen olen ollut pitkästä aikaa. Kuulostipa hyvältä :) Huomasin itsekin hymyilleeni enemmän ja puhelleeni paljon vapaammin. Tajusin, että olen hyvän matkaa päässyt nousemaan uupumuksen kourista. Vuorotteluvapaani on alkanut tehota, jihuuu!

Sisäinen paini jatkunee vielä, mutta onneksi on jo niin paljon valoa näkyvissä. Taitaapa kirjoittelu tähän blogiin olla osa sitä painia, työstämistä.

Luulen, että myös valokuvien ottamisesta on tullut minulle jonkinlainen terapiaväline. Sillä tänään sumuisena pakkasaamuna otin runsaasti kuvia ulkona ja yhdistin yllättävän monet näkymät itseeni. Seuraavassa muutamia sielunmaisemiani.

Upotettuna, mutta varmaan joskus entistä ehompana käyttöön...


Ihan riittävästi on jo murehdittu. Onneksi talvi pakastaa itkut ja pikkuhiljaa saan ravistella ne helmoistani...


Odotan auringon nousevan, sumun hälvenevän ja värien kirkastuvan. Ensin vähän raivaustyötä...


Pakkasta ja kuuraa, mutta sitkeät kukkivat piiiitkään...


Yritin bongata lokkeja, jotka näkyivät hienosti sumun seassa valkoisina ja ylempänä taivaalla mustina. Ei tullut hyvää lintuparvikuvaa, mutta jälkeenpäin huomasin kuin ison siiven. Olisiko siellä suojelusenkelini lymyilemässä... :-)


Tästä on hyvä jatkaa :D